KIRJASTA

Kuinka monta tuhatta onnellista loppua elämäntarinoissa olisikaan ilman viinan kiroja.

Ohjaaja, teatteritaiteen lisensiaatti Raija Sinikka Rantala tuntee teatterin lait. Siitä mikä on läheisintä ja kipeintä, voi olla myös vaikeinta kirjoittaa.

Romaani vaatii etäännyttämistä, raportti ei.

Tositapahtumiin perustuva Optimisti on romaanin muotoon puettu raportti helvetistä nimeltä Suomi. Rantalan dramaturgia on nerokas. Ei ole kirjailijan vika, että draaman päähenkilö on yhtä raivostuttava kuin sata sivua silmitöntä byrokratiaa. Miksi?

Miksi Rantalan romaanin minäkertoja raivostuttaa? Optimisti kertoo viisikymppisestä miesnäyttelijästä, joka savustetaan ulos omasta teatteristaan. Teatteri voisi olla mikä tahansa suuri laitosteatteri, jonka johtaja laskee vain lipputuloja eikä näe alaistensa pahoinvointia.

Hyllytetty näyttelijä ei ole enää näyttelijä. Hän on kasvoton uhri. Optimistinminäkertojaa potkitaan päähän oikein joukolla; teatterinjohtaja, työvoimatoimisto, ammattiliitto, Kela, sosiaalitoimisto, sairaala.

Turvaverkot pettävät, ystävä jättää, vanha äiti säälii poikaansa, tyttäret yrittävät ymmärtää juoppoa isäänsä. Teatterimaailma ei tunne solidaarisuutta. Kilpailu on armoton. Juopot juokoot itsensä hengiltä. Ja tietysti he juovat. Optimistin kertoja tunnustaa eläneensä aina kuin homo ludens, leikkivä ihminen - teatterin perusyksikkö. "Se oli mielestäni ainut ihmisarvoinen tapa aikuistua."

Kuolinvuoteellaan Rantalan optimisti jaksaa vielä haaveilla huomisesta. "Sieluni on teflonia eikä mikään pysty siihen."

Kukaan ei valehtele itselleen niin kuin alkoholisti. Rantala on ovela: puhdistavan katarsiksen sijaan lukijaa pistää vihaksi näyttelijän kohtalo. Liian tylyä teatteria!